Matka traumapsykoterapeutiksi- Valon ja varjojen polku

En osannut urani alkupuolella kuvitella, että minusta tulee traumapsykoterapeutti.
Työni alkoi kaukana tästä: Tein ylivuosikymmenen mittaisen uran somaattisella puolella. Sitten työskentelin lääkkeellisten painonhallinta asiakkaiden parissa, joka oli todella antoisaa ja mielekästä. Aluksi ajattelin, että ohjaan, neuvon, seuraan. Pian huomasin, että suurin tarve ei ollut neuvoissa tai ohjeissa, vaan hiljaisessa läsnäolossa, kehossa ja mielessä, siinä äärettömässä tilassa, joka syntyy kohtaamisesta.
Ymmärsin hyvin pian, että paino on enemmänkin ilmiongelma kantajalleen ja sen taustalla on syviä tarinoita, jotka ansaitsevat tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Jo 2000-luvun alussa olin suuntautunut mielenterveystyöhön, mutta silloin olin liian nuori, liian keskeneräinen.
Elämässä sattui ja tapahtui, asioita kasaantui; äidin kuolema, avioero, vanhin lapsistani aikuistui ja lensi pesästä, sain massiivisen sisäisen verenvuodon, kuolema istui jo olkapäällä, eletty elämä vilisi silmissä. Aloin keski-ikäistyä. 
Nämä kokemukset – yhdessä asiakkaiden tuomien tarinoiden ja hiljaisuuden kanssa – sytyttivät kipinän kulkea syvemmälle: ihmisen ja kohtaamisen äärelle. Ne piirsivät rajaa rajallisuudelle, herättivät kysymyksen miten haluan aikani käyttää? Ja mikä on minulle merkityksellistä niin elämässä kuin ammatillisesti. Tämän jälkeen kului vielä vuosia, ennen kuin aloitin opinnot.

Kaksi vuotta traumapsykoterapian opinnoissa on kulunut kuin kerroksittain avautuva polku:
avartavaa ja kivuliaskin, hiljaista ja räiskyvää, hidasta ja rysäyksittäin rajua.
Opin, että kohtaaminen ei ole ongelmien ratkaisua.
Se on pysähtymistä.
Olemaan siinä, missä kipu, haavoittuvaisuus ja elämä risteävät.

Terapeutin identiteetti

Matka on ollut myös identiteetin kipuilua.
Kuka minä olen tässä roolissa? Riitänkö?
Olenko tarpeeksi tarkka, riittävän tieteellinen, riittävän "terapeutti"?
Usein tuntuu, että pitäisi mahtua muottiin, mutta sisällä kuplii kysymys: saanko olla moniulotteinen, utelias, kiinnostunut, inhimillinen?

Olen oppinut, ettei ammatillisen identiteetin tarvitse olla valmis tai lokeroitu.
Se on suhde omaan sisäiseen maailmaan ja toisen kokemukseen.
Ja olen oppinut, ettei pimeyttä tarvitse pelätä.
Pysyttely siellä, oman ja toisen varjon äärellä, antaa ajan myötä tilaa valolle.

Asiakkaat – nöyryyden ja rohkeuden opettajat

Jokainen asiakas on ollut äärettömän rohkea.
He ovat astuneet näkyviin, vaikka pelko ja häpeä painavat, vaikka mikään ei tunnu hallittavalta.
He ovat opettaneet minulle nöyryyttä ja kärsivällisyyttä, avartaneet maailmani mittakaavaa.
He ovat näyttäneet, että läsnäolo, kuuntelu ja hyväksyntä voivat olla yhtä voimallisia kuin mikään teko tai tekemättä jäänyt.
Heidän rohkeutensa on hiljaista mutta valtavaa, ja se tarttuu: se muovaa minua.

Prosessi ihmisenä ja ammatillisesti

Opiskelu ja asiakastyö ovat muuttaneet minua syvästi.
Olen oppinut odottamaan, pysähtymään, kantamaan tilaa, joka ei täyty nopeilla ratkaisuilla.
Olen tunnistanut rajani, omat haavani ja herkkyyteni, ja samalla nähnyt niiden olevan osa kykyäni olla läsnä.

En pelkää enää omaa varjoani.
Suostun olemaan sen kanssa.
Olen oppinut kärsivällisyyttä,  kuuntelemaan, sietämään, olemaan ilman ratkaisua.
Se tekee minut rauhallisemmaksi, syvemmäksi, läsnäolevammaksi niin itselleni kuin toisille.
Säröt ja halkeamat ovat osa inhimillisyyttä, osa ihmisyyttä ja ajattelen niiden olevan portteja syvempään yhteyteen, kasvuun.