Runot, jotka palasivat kotiin

Aloin kirjoittaa runoja yli 30 vuotta sitten.Olin kahdeksanvuotias. Kirjoitin vihkoihin, irtopapereille, koulukirjojen reunoihin. Kirjoitin, koska jokin sisälläni tarvitsi kanavan. En ajatellut olevani kirjoittaja. Ajattelin, että sain sanat lahjaksi, kuin siunaus tai sattuma. Sanoilla oli myös hauska leikkiä.

Vasta paljon myöhemmin ymmärsin:ne eivät tulleet minulle.Ne tulivat minusta.

Kahdeksantoistavuotiaana käväisi ajatus runokirjasta. Kuljin avojaloin, hiukset huovutetuilla villarastoilla ympäri Turkua. Kynä ja vihko kulkivat mukana. Hetken uskalsin unelmoida, haihatella runokirjan kirjoittamisesta. Sitten elämä kulki omia reittejään – opinnot, työ, äitiys,kasvu, selviytyminen, vastuu.

Runous jäi taka-alalle. 
Tai niin luulin.

Se, minkä hävitin

Olen vuosien varrella hävittänyt lähes kaiken kirjoittamani.
Ja jos olen rehellinen –en hävittänyt vain tekstejä. Hävitin myös itseni.

Osa papereista katosi muuttojen mukana. Osa lähti tietoisesti. Revin sivuja. Heitin pois vihkoja. Ehkä ne tuntuivat liian paljailta. Ehkä en ollut valmis kantamaan sitä herkkyyttä. Ehkä ajattelin, ettei sillä ollut arvoa.

Kun yrittää mahtua maailmaan, joka tuntuu liian suurelta tai liian ahtaalta,on joskus helpompaa pienentää itseään. 

Jäljelle jäivät vain viimeisten kymmenen vuoden tekstit.

Pitkään ajattelin menettäneeni jotain korvaamatonta. Nyt näen sen toisin. Ehkä se oli selviytymistä. Ehkä se oli tapa suojella itseäni silloin, kun en vielä osannut tehdä sitä muuten.

Kehollinen muisti ei katoa

Terapeuttina näen päivittäin, miten keho muistaa senkin, minkä mieli yrittää unohtaa.

Uskon, että sama pätee luovuuteen. Vaikka paperit katosivat, kirjoittaja ei kadonnut. Tuli vain hiljaista, viipyilyä, kypsymistä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana jokin alkoi nousta uudella tavalla. Runot eivät olleet enää vain purkautumista. Niissä oli kaari. Ymmärrys. Lempeys.

Niissä oli sama sävy kuin työssäni jooga- ja pilatesohjaajana ja terapeuttina: pysähtyminen, kuunteleminen, turvallisuuden rakentaminen, kerros kerrokselta avautuminen. 

Kirja, joka syntyi kun en enää pienentänyt itseäni. Kehtaamisen kysymys ei ole tietenkään poistunut, se on muuttanut muotoaan: epävarmuus ja rohkeus kulkevat rinnakkain. Olen oppinut, että häpeä saa vaikenemaan ja, kun huomaa vaikenevansa, se on juuri se merkki puhua, kirjoittaa, jakaa.  

Tämä runokirja syntyi vaiheessa, jossa en enää halunnut kadottaa itseäni.
En enää repiä sivuja.
En enää vähätellä ääntäni.
En enää ajatella, että tämä on "vain runoja" ja enhän mä nyt osaa.

Kirjassa on kaari – aivan kuten elämässä ja terapiaprosessissa. Siinä on herkkyyttä, kipua, irti päästämistä ja hiljaista voimaa.  Siinä on kotiin palaamista mitään kaunistelematta tai sillottelematta. ja itseironiaa. Se on mun lempilaji💛

Ehkä vanhojen tekstien piti mennä, jotta opin tämän: Se, mikä on totta sinussa kahdeksanvuotiaana, ei katoa.

Se voi hiljentyä. Se voi peittyä. Mutta jos pysähdyt kuuntelemaan, se alkaa jälleen puhua.

Tämä kirja ei ole vain kokoelma runoja.

Se on paluu.